10.2.2026
Ponnaripäiset tytöt tulevat yläasteelle ja huomaavat, että kasiluokkalaiset meikkaavat. Sen jälkeen he eivät enää leiki ja pelaa välitunneilla, vaan menevät myös kauppaan hakemaan meikkejä, Kimmo Kiuru sanoo.
Kun tuore liikuntaneuvos Kimmo Kiuru, 61, katsoo tuusulalaisten koululaisten tuoreimpia Move-mittausten tuloksia, hän ei syytä nuoria. Move-testit ovat valtakunnallinen mittausjärjestelmä, jolla seurataan 5.- ja 8.-luokkalaisten fyysistä toimintakykyä ja kuntoa. Vaikka tuloksissa näkyy pientä kohennusta aikaisempiin vuosiin verrattuna, kestävyydestä kertovien testien tulokset eivät ole nousseet.
– Jos lapsi ei jaksa juosta edes 20 metriä, se ei ole lapsen syytä. Silloin meidän aikuisten on syytä katsoa peiliin, Kiuru sanoo.
Kiuru tuntee suomalaisen liikuntakentän poikkeuksellisen laajasti. Hänen tiensä on kulkenut Kouvolan jääkiekkokaukaloista kansainvälisille valmennusleireille ja edelleen liigatasolle saakka, nykyään myös koululiikunnan ja tutkimuksen äärelle.
Neljäkymmentä vuotta Tuusulassa asuneen Kiurun viesti on selvä; nuorten liikkumattomuus ei ratkea lisäämällä vaatimuksia, vaan poistamalla liikkumisen esteitä.
Kiuru syntyi Tampereella sotilasperheeseen ja varttui Kouvolassa. Liikunnasta tuli luonnollinen osa elämää jo nuorena.
– Vietimme paljon aikaa ulkona, liikuimme ja pelasimme. Kesät ja talvet jääkiekkoa, jalkapalloa, kaikenlaista. Kouvolassa oli paljon seuroja, ja sain kokeilla monia lajeja.
Vuonna 1983 armeija toi hänet Tuusulaan. Kiuru palveli Tuusulan rykmentissä 20 vuotta kapteenina armeijassa palvelleiden isänsä ja isoisänsä jalanjäljissä. Rykmentin vuosina syttyi myös kipinä valmennukseen, ensin Tuusulan Kiekossa, ja sen jälkeen yhä vaativammissa tehtävissä.
– Aloitin Tuuskin hallilla C-junioreiden kanssa. Aloitin 1976 syntyneiden poikien kanssa, jotka täyttävät tänä vuonna 50. En ole siis yhtään vanha, Kiuru naurahtaa.
1990-luvulla Kiuru valmensi myös ulkomailla: Italiassa, Sveitsissä ja pisimmillään kuusi vuotta Tanskassa. 2000-luvun alussa hän työskenteli täysipäiväisesti Espoon Bluesissa joukkueenjohtajana ja maalivahtivalmentajana.
– Se oli valmennusurani huippukohta, mutta 24/7-työ kovalla paineella vaati veronsa.
Vuonna 2011 Kiuru astui sivuun valmennuskuviosta ja päätti keskittyä perheeseen ja omaan jaksamiseensa.
Siirtyminen liikunnanopettajaksi Hyökkälän kouluun oli luonteva jatkumo.
– Kestävyyskunnossa ei ole nähty nousua. Sillä on valtava merkitys jaksamiseen, oppimiseen ja terveyteen. Ammattilaisten tehtävä on löytää ne lapset, jotka ovat putoamassa kelkasta.
Kiurun mukaan nuorempia oppilaita on helpompi motivoida kuin kahdeksasluokkalaisia.
– Kun he kuulevat, etteivät Move-testit vaikuta liikunnan numeroon, osa ei jaksa edes yrittää.
Jos Kiurulla olisi vapaat kädet laittaa Suomen nuoriso kuntoon, hän aloittaisi ajattelutavan muutoksesta.
– Meidän pitäisi kysyä, mikä estää lasta liikkumasta sen sijaan, että mietimme, miten lisäämme liikuntaa?
Hän listaa arjen liikkumisen esteitä; lapset kuljetetaan kouluun ja harrastuksiin, kaverin luokse mennään sähköpotkulaudalla tai mopolla, seurojen maksut nousevat, ja tasoryhmittely alkaa yhä nuorempana. Aikaa vietetään paljon pelien ja älypuhelimien maailmassa.
– Paradoksaalisesti lapset tulevat seuroihin aiemmin kuin ennen, mutta ensimmäiset drop outit tapahtuvat jo 12-vuotiaana. Miten sen ikäiselle voidaan sanoa, ettei hänestä tule huippua?
Kiuru kritisoi myös ympärivuotista harrastamista.
– Ennen pelattiin kesällä fudista ja talvella lätkää. Nyt poltamme lasta molemmista päistä.
Jos kaikki olisi mahdollista, Kiuru tekisi muutamia muutoksia. Ensinnäkin hänen mielestään koulupäivään tulisi kuulua liikunnallinen kerho.
– Koulupäivä päättyisi 13.30, jonka jälkeen olisi liikunnallinen kerho kello 15 asti. Tunti liikettä joka päivä kaikille oppilaille.
Kilpailun sijasta seurat tekisivätkin yhteistyötä keskenään.
– Lajit eivät kilpailisi lapsista, vaan he saisivat vapaasti kokeilla, tuleeko minusta koripalloilija vai jääkiekkoilija? Tasoryhmät tekisin vasta myöhemmin, ei 8–10-vuotiaille. Näin siirrämme drop outia eteenpäin.
Kiuru ei vastusta kilpailua, mutta puolustaa suurten massojen liikuttamista.
– Se on kansanterveydellisesti kestävämpää. Huiput nousevat silti.
Kiuru haluaisi myös palauttaa vastuuta lapsen liikkumisesta vanhemmille.
– Lapsen liikkumista ei voi ulkoistaa pelkästään koululle tai seuralle. Mennään yhdessä lapsen kanssa metsään, retkelle, onkimaan. Antamalla lapselle aikaa ja arvostusta, hänestä kasvaa hyvinvoiva terve yhteiskuntakelpoinen yksilö, jolla on hyvä ruokavalio ja elämäntavat. Vaikka lapsesta ei tulisikaan liikkujaa, hän oppii paremmin, muistaa paremmin, jaksaa paremmin, on läsnä paremmin, ja oppii vuorovaikutusta.
Kiuru puuttuisi tavalla tai toisella myös älypuhelimien käyttöön.
– Somekulttuuri ja puhelimella pelaaminen vie lapset pois arjen liikkumisesta. Jos pystyimme jotenkin sitä estämään tai rajoittamaan, Kiuru pohtii.
Elokuussa 2026 voimaan astuva uusi lakimuutos velvoittaa koulut edistämään liikunnallista elämäntapaa.
– Olemme epäonnistuneet, kun tällainen asia pitää kirjata lakiin. Olemme tulleet pisteeseen, jossa liikkumattomuuden hinta on suurempi kuin muutoksen hinta. Nyt on pakko toimia.
Hän muistuttaa, että pienikin tuki voi muuttaa elämän suunnan. Kiurulla on siitä omakohtaista kokemusta.
– Eräs Ukrainasta Suomeen tullut nuori kiinnostui koripallosta. Soitin koripalloseuraan ja vein hänet treeneihin. Nyt hän on pelannut kaksi vuotta ja integroitunut yhteiskuntaan. Usein riittää, että yksikin ihminen näkee potentiaalin.
Liikunnanopettajana Kiuru innostaa lapsia liikkumaan olemalla aidosti läsnä ja kiinnostunut.
– Koko ongelmaa ei pysty yksi ihminen ratkaisemaan, mutta pala kerrallaan täytyy jaksaa yrittää. Myös huumori on tärkeää ja sellainen, että osaa nauraa itselleenkin. Liikkuminen ei saa olla liian vakavaa.